Select Page

Taide-elokuvat ja niiden yleisö

Taide-elokuvat, jotka tunnetaan myös nimellä art house -elokuvat, ovat pienellä budjetilla tehtyjä elokuvia, joilla on taiteellista arvoa. Art house -elokuvien historia siintää aina 1920-luvun tienoille asti, jolloin elokuvateollisuus alkoi kukoistaa ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä yhteiskunnassa.

Ihmiset kaipasivat pakoa arjesta ja uusia näkökulmia paikoitellen varsin ankeaan ja monella tapaa epävarmaan elämäänsä. Vaikka aikaa on kulunut noin sata vuotta, perustuu ihmisten kiinnostus elokuviin edelleen samaan asiaan: filmit tarjoavat tervetullutta pakoa arjen ympyröitä.

Ensimmäiset merkittävät taide-elokuvat tehtiin jo yli vuosisata sitten, vuonna 1916. On sanomattakin selvää, että taide-elokuvat eivät yritä kosiskella yleisöä hienoilla erikoistehosteilla tai ensiluokan näyttelijöillä. Taide-elokuvia ei tehdä myöskään Oscar-patsaan kuvat silmissä kiiluen.  Niiden päämäärä on puhutella elokuvayleisöä ja herättää keskustelua.

Taide-elokuvissa käsitellään usein ajankohtaisia, filosofisia tai moraalisia kysymyksiä tai yhteiskunnan ongelmia. Elokuvissa voidaan käyttää suurella budjetilla tehdyistä viihde-elokuvista poiketen epäsovinnaista tai symbolista sisältöä. Ohjaaja määrää taide-elokuvien tarinan ja päämäärän, sekä sen toteutuksen.

Näistä syntyvää kokonaisuutta voidaan sanoa ohjaajan puheenvuorona, eikä elokuvien ainoa tarkoitus ole saada kaupallista menestystä. Taide-elokuvat eivät yleensä päädy suurlevitykseen, koska niitä ei ole suunnattu massayleisölle. Niitä näytetään sen sijaan kaupunkien pienissä erikoistuneissa elokuvateattereissa, elokuva-arkistossa ja elokuvafestivaaleilla. Suomessa tunnetuimpia taide-elokuvia esittäviä elokuvafestivaaleja ovat Rakkaus ja Anarkia, Docpoint ja Sodankylän elokuvajuhlat.

Elokuvia markkinoidaan pääosin kriitikoiden arvostelujen, taidekolumnistien kirjoitusten, alalla vaikuttavien henkilöiden blogikirjoitusten ja elokuvan nähneiden suosittelujen sekä kertomusten avulla. Elokuvien tekemisessä käytetyn pienen budjetin takia niiden ei tarvitse vedota suureen yleisöön ollakseen kannattavia. Katsojatavoite ylitetään käytännössä aina, ja sosiaalisen median ansiosta sana kiirii nopeasti.

Tunnettuja taide-elokuvia

Ensimmäiseksi merkittäväksi taide-elokuvaksi kutsutaan yleensä neuvostoliittolaisen Sergei Eisensteinin vuonna 1925 ohjaamaa neuvostoliittolaista mykkäelokuvaa Panssarilaiva Potemkinia. Elokuva kertoo ylistävästi ja kuvitteellisesti taistelulaiva Knjaz Potjomkin – Tavritseskin miehistön kapinasta vuonna 1905. Tyylilajilleen tyypillisesti elokuvan tapahtumat perustuvat löyhästi oikeisiin tapahtumiin. Elokuvaa kehutaan edelleen yhdeksi vaikuttavammista elokuvista kautta aikojen.

Myös yhdysvaltalainen Orson Welles on taide-elokuvien mestari. Hänen ensimmäinen mestariteoksensa, vuonna 1941 julkaistu Citizen Kane herätti aikanaan paljon keskustelua. Elokuvan tarina kertoo sanomalehtimagnaatti William Randolph Hearstin elämästä. Hearst yritti monin tavoin estää elokuvan pääsyn teattereihin, mutta epäonnistui. Citizen Kane oli vaikeasti ymmärrettävä elokuva sen ajan katsojalle, sillä se sisälsi erilaisia elokuvantekotapoja, tyylejä sekä vaikutuksia saksalaisilta ja venäläisiltä ohjaajilta. Citizen Kane on valittu lukuisia kertoja maailman parhaaksi elokuvaksi.

70-luvulla yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja Stanley Kubrick järkytti maailmaa julkaisemalla oman mestariteoksensa, brittiläisen Anthony Burgessin samannimiseen romaaniin perustuvan Kellopeliappelsiinin, vuonna 1971. Elokuvaa pidettiin väkivaltaisena ja väkivaltaa ihannoivana, vaikka Kubrickin viesti oli juuri päinvastainen. Elokuva sai jopa neljä Oscar-ehdokkuutta. Ironisesti elokuvan kielteisen huomion takia sen esitys kiellettiin Iso-Britanniassa aina Kubrickin kuolemaan asti, jolloin elokuvaa levitettiin VHS- ja DVD-julkaisuna. Kielto kesti 27 vuotta. Kellopeliappelsiini on jäänyt elämään merkittävänä, kulttuurihistoriallisesti arvokkaana teoksena niin kirjan kuin elokuvankin muodossa, ja se on tuttu myös nuoremmille sukupolville.

Taide-elokuvien yleisö

Taide-elokuvien seuraaminen ja katsominen vaatii yleisöltä enemmän kuin massayleisölle tehdyt viihde-elokuvat. Ne edellyttävät tietynlaista elämänkokemusta, tietoa ja assosiaatiokykyä, jotta niitä pystyy tulkitsemaan ja arvostamaan ohjaajan tarkoittamalla tavalla. Taide-elokuvien tarkoituksena ei ole niinkään viihdyttää katsojaansa, vaan herättää kysymyksiä ja jopa hämmentää. Taide-elokuvan jälkeen olo ei toisin sanoen tunnu välttämättä alkuunkaan rentoutuneelta, vaan tilanne voi olla juuri päinvastainen. Olo voi olla ahdistunut, ja mielessä voi velloa useita kysymyksiä johonkin elokuvan kohtaukseen tai juonenkäänteeseen liittyen.

Tilanteen havainnollistamiseksi esimerkkinä voi käyttää vuoristorataa: viihde-elokuvissa katsojaa pidetään alusta loppuun asti tiukasti mukana jännityksessä, mutta taide-elokuvien tarkoituksena on suistaa juna silloin tällöin pois raiteilta. Ne sisältävät usein voimakkaita, ajatuksia herättäviä kohtauksia. Draamankaari on toisin sanoen toisella tapaa rakennettu.

Tällaisia elokuvia tulee pyrkiä käsittelemään oikealla asenteella ja älykkyydellä. Suomalaisten taide-elokuvafestivaalien kävijäluvut paljastavat, että suomalainen yleisö kaipaa ja seuraa taide-elokuvia. Rakkautta ja Anarkiaa houkuttelee vuosittain noin 60 000 kävijää. Elokuvat ovat osa kaupunkikulttuuria ja ne edistävät hyvinvointia.

Suomessa väestö on keskimäärin varsin koulutettua, etenkin suurissa yliopistokaupungeissa, joten ei ole yllättävää, että filmifestivaaleilla ja kulttuuritapahtumissa riittää tiedostavaa kävijäkuntaa. Myös elokuva-arkistoissa ja erikoisnäytöksissä esitettävät mustavalkoelokuvat ovat suosittuja.

Opiskelijat ovat usein innokkaita elokuvissa kävijöitä, vaikka erilaiset suoratoistopalvelut ja netistä lataaminen mahdollistavatkin nykyisin sen, että jopa juuri ilmestyneitä elokuvia voi katsoa suoraan kotona. Kaikenlaiset elokuvateatterit ovatkin uusien haasteiden edessä. Kuinka houkutella yleisöä jatkossakin?

Taide-elokuvien levittäjät haluaisivat tuoda uusia elokuvia markkinoille, mutta art house -elokuvia näyttävien teattereiden vähyys muodostaa oman ongelmansa. Emme usko, että taide-elokuvien määrä tulee huomattavasti vähenemään, sillä jotkut ihmiset tulevat aina kaipaamaan vastapainoa suurelle yleisölle suunnatuille mainstream -elokuville, jotka vievät suuren osan nykyisten teattereiden kapasiteetista. Päinvastoin. Uskomme, että taide-elokuvien arvostus tulee kasvamaan myös tulevaisuudessa.

Taide-elokuvat antavat tilaa uusille tuntemattomille ohjaajille ja näyttelijöille. Elokuva-alalle ne puolestaan tuovat tarvittavaa monimuotoisuutta ja uusia näkökulmia. Taide-elokuvien kohdalla ongelmana on monen muun taiteenalan tapaan rahoitus, sillä apurahoista on pulaa tälläkin saralla. Suomessa ja Pohjoismaissa ylipäätään tuetaan filmiteollisuutta melko avokätisesti, mutta varojen jakautuminen ei tietenkään suosi kaikkein pienimpiä tekijöitä.

Suomalaisista taide—elokuvista viimevuosien aikana julkisuutta on saanut esimerkiksi Pirjo Honkasalon ohjaama, vuonna 2013 ilmestynyt Betoniyö, joka perustuu Pirkko Saision vuonna 1981 julkaisemaan romaaniin. Elokuva sai Suomessa ensiesityksensä Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla, ja se päätyi myös teatterilevitykseen. Betoniyötä on esitetty lukuisilla elokuvafestivaaleilla ympäri maailmaa, ja hieman yllättäen se valittiin vuonna 2014 Suomen edustajaksi tavoittelemaan parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkintoa. Elokuvaa ei kuitenkaan valittu niiden filmien joukkoon, jotka tavoittelevat kyseistä palkintoa.

 

Mustavalkoelokuvien viehätys

Tänä päivänä elokuvien kuvanlaatuun, tekniikkaan ja äänentoistoon panostetaan enemmän kuin koskaan. Elokuvateattereihin on tullut myös 3D elokuvia, joissa katsoja tuntee erityisten lasien läpi katselemalla olevansa osa elokuvaa. Löytyypä myös sellaisia elokuvateattereita, joissa kuvan ja äänen lisäksi katsojan on mahdollista haistaa eri hajuja ja tuntea vaikkapa junakiskojen jytinä samalla, kun katsoo junan etenemistä valkokankaalta tai tuntea sadepisarat ihollaan.

Vaikka erityisefekteihin on panostettu viime vuosina paljon, katselee moni edelleen, hieman yllättävää kyllä, myös mustavalkoelokuvia. Niitä, joita lapsena katsottiin kesällä televisiosta, jossa kuva vähän pätki ja äänenlaatukaan ei ollut mitä parhain. Syy siihen, miksi televisiokanavat edelleen näyttävät näitä mustavalkoisia klassikoita, on varsin yksinkertainen: nostalgia ja siihen liittyvä kaipuu.

Mustavalkoelokuvat vievät meidät takaisin lapsuuteen, tuoden mukanaan nostalgisia muistoja ja tuntemuksia. Monet suomalaiset elokuvat vievät meidät maaseudulle, jossa moni meistä on kasvanut tai ainakin viettänyt kesiään. Kun katselee elokuvan nuoria naisia ja miehiä heinäkuorman päällä ja kuulee hevosen hirnunnan, voi melkein kuvitella itsensä samaan tilanteeseen.

Elokuvat vaikuttavat eri tavalla riippuen siitä, mihin ikäluokkaan kuuluu ja mihin päin Suomea kokee identifioituvansa voimakkaimmin. Mustavalkoista pätkää katsellessa tuntuu siltä, niin kuin elokuva olisi ladattu erikoisefekteillä. Elokuvan pyörteisiin uppoutuneena voi haistaa heinäpaalien tuoreen tuoksun, maistaa tuoreen ruisleivän tai kuulla kaukaisen kukkuvan käen. Ja kukapa ei olisi nähnyt ainakin yhtä sellaista vanhaa suomalaista elokuvaa, jossa on tanssilavakohtaus!

Sijoittuvatpa elokuvan tapahtumat sitten kaupunkiin tai maaseudulle, kertovat ne aina palan historiastamme. Monia asioita ja paikkoja joita näemme näissä elokuvissa, ei välttämättä enää ole olemassa muualla, kuin muistoissamme ja valkokankaalla.

Elokuvat ovat ajankuvia, jotka ovat syntyneet tietyssä kontekstissa, tiettyjen arvojen ja geopoliittisten tilanteiden keskelle. Elokuvissa näkyy viitteitä sen tekohetken arvoihin ja käsityksiin, ja etenkin monissa vanhoissa Suomi-filmeissä on suorastaan paatoksellinen asetelma.

Tapahtumien keskiössä on yleensä kaksi maalaistaloa, joissa asuu kolme sukupolvea ja palkollisia. Juoneen liittyy tavallisesti sopimaton rakkaus, joka syttyy joko piian ja talon nuorukaisen tai rengin ja talon tyttären välille. Vaihtoehtoisesti rakkaus voi leimahtaa kahden maalaistalon nuorison välille, eikä paria jostain syystä hyväksytä. Yleisin syy on se, että jommallekummalle tai jopa molemmille osapuolille on katsottu sovelias kumppani muualta.

Vaikka aikaa on kulunut jo yli puoli vuosisataa, voi Suomi-filmien asetelmiin jossain määrin asettua vielä tänäkin päivänä. Tietyt elementit säilyvät vuosikymmenestä toiseen, ja esimerkiksi kärttyisän anopin hahmo tuppaa naurattamaan jokaista sukupolvea.

Suurin kaikista on rakkaus

Yksi mustavalkoelokuvien kantavista voimista on tietenkin rakkaus. Valtaosa suomalaisista mustavalkoelokuvista sisältää jonkinlaisen rakkaustarinan. Kyseessä on joko maaseudulle sijoittuva rakkaustarina tai kaupunkimiljöössä tapahtuva romanttinen kohtaaminen. Ennen vanhaan rakkaustarinat oli tapana pitää klassisina. Niissä oli lähes poikkeuksetta onnellinen loppu ja prinssi saa lopulta prinsessansa.

Vanhan mustavalkofilmin katsominen tuntuukin mukavalta vaihtelulta nykyajan elokuvien parisuhdekiemuroiden ja juonittelun rinnalla. Mustavalkoelokuvissa rakkautta pidettiin arvossa ja sen ympärille rakennettiin erilaisia tarinoita. Oli kyse sitten sotaan sijoittuvasta elokuvasta, työläismiljööstä tai kansankomediasta, useimmissa tarinoissa oli ainakin sivujuonena rakkaustarina. Ja miksipäs ei, onhan rakkaus edelleen yksi inspiroivimmista teemoista niin kuva- ja näyttämötaiteessa kuin kirjallisuudessakin.

Mustavalkoelokuvien juoni oli usein hyvin selkeä ja helppo seurata. Juonen avulla kerrottiin elokuvan tarina. Vaikka juoni olisikin selkeä, se ei saa olla liian helposti arvattavissa. Mustavalkoelokuvat osasivat pitää katsojan jännityksessä, mutta silti juoni oli helposti seurattavissa. Rakkaustarinoissa kerrottiin kauniisti ja romanttisesti kahden ihmisen tarinaa, kun taas rikoselokuvissa poliisit jahtasivat rosvoja ja paha sai lopuksi palkkansa.

Kummankinlaiset pätkät kuvasivat selkeitä, mutta silti mielenkiintoisia tarinoita, joita voisi katsoa uudestaan kerta toisensa jälkeen. Usein myöskään huumoria ei unohdettu mustavalkoelokuvissa, vaan mukana oli aina vähän veijarimaista leikinlaskua, joka kevensi elokuvan tunnelmaa tekemättä siitä liian synkkää.

Taidokasta näyttelemistä

Vaikka elokuvan juoni olisi kuinka hyvä, on näyttelijöillä ja näyttelijäntyöllä valtava merkitys elokuvan onnistumisen kannalta. Katsojilla on omat suosikkinäyttelijänsä, jotka houkuttelevat katsomaan elokuvaa. Lempinäyttelijöitä seuraa kernaasti kerta toisensa jälkeen, riippumatta siitä, millaisessa roolissa he kulloinkin esiintyvät.

On myös mielenkiintoista seurata oman suosikkinäyttelijän muuntautumista roolista toiseen ja sitä kehityskaarta, joka tulee kokemuksen mukana. Mitä olisivatkaan olleet “Maailman kauneimman tytön” kohtaukset ilman Tauno Paloa ja Armi Kuuselaa tai “Kulkurin Valssi” ilman Ansa Ikosta? Tai voisimmeko kuvitella Titanicia ilman Leonardon ja Katen roolisuorituksia! Näyttelijät tekevät elokuvan yhtä paljon kuin taidokkaasti kirjoitettu tarina ja juoni.

Mustavalkoelokuvien aikaan ei käytössä ollut mahtavia erikoistehosteita tai stunttimiehiä. Kaikki kohtaukset tehtiin itse ja tämä vaati äärimmäistä taitoa ja heittäytymistä. Tietysti nykyäänkin elokuvamaailma on täynnä loistavia näyttelijöitä aina Al Pacinosta Leonardo Dicaprioon, mutta koska erityistehosteet puuttuvat, on varsinaisella näyttelijäntyöllä entistä suurempi merkitys.

Suomalaisistakin mustavalkoelokuvista on historiaan jäänyt monia kuuluisia näyttelijöitä. Tauno Palo, Siiri Angerkoski ja Ansa Ikonen ovat legendoja, joita moni nykyajan näyttelijä varmasti katsoo kunnioittaen. He ja monet muut ovat suomalaisten mustavalkoelokuvien pioneereja, jotka ovat raivanneet tietä nykyajan elokuville ja näyttelijöille ja heitä onkin kiittäminen siitä, että vielä nykyäänkin elokuvat kiinnostavat niin monia.

Elokuvan tenho on pysynyt kuin ihmeen kaupalla vuosikymmenestä toiseen. Kuten aiemmin tuli todettua, liittyy tämä siihen, että elokuva mahdollistaa hetkellisen paon todellisuudesta. Vaikka maailma muuttuu ja teknologia kehittyy vinhaa vauhtia, voi elokuvateollisuuden kuvitella hyvinkin säilyttävän pintansa myös seuraaville sukupolville.

Pako todellisuudesta on tarpeen kaikkina aikakausina, maasta tai paikasta riippumatta. Vaikka formaatit muuttuvat ja esimerkiksi kirjat luetaan yhä useammin e-muotoisina, pitävät elokuvateatterit pintansa. Elokuvan katsomista kotona ei voi parhaalla tahdollakaan verrata siihen, että tapahtumia seuraa valtavalta valkokankaalta.

 

Suomalainen elokuvateollisuus tänä päivänä

Elokuvateollisuus 2010-luvun Suomessa

Elokuvateollisuudella on suuri merkitys suomalaisille. Sen lisäksi, että se tarjoaa monipuolisia kulttuurielämyksiä ja iloa arkeen, se työllistää runsaan joukon ihmisiä. Elokuva-ala tuo Suomelle myös vientituloja, ja suomalainen elokuvateollisuus on ollut viime vuosina kovassa kansainvälisessä huudossa. Skandinavia on kulttuurialueena suosittu, ja pohjoismaiset sarjat ja elokuvat hurmaavat katsojia karulla omintakeisuudellaan ja taiteellisuudellaan.  

1930-luvulla syntynyt suomalainen elokuvateollisuus on nähnyt niin kulta- kuin laskukausiakin. Suomalaisen elokuvan uutta nousua on päästy todistamaan 1990-luvun lopulta lähtien, ja viime vuosien myönteisenä suuntauksena voidaan pitää sitä, että elokuvat ovat saaneet yhä enemmän katsojia elokuvateattereissa. Elokuvateattereiden katsojamäärillä mitattuna vuotta 2015 voi pitää varsinaisena huippuvuotena. Vuonna 2016 päästiin lähes edellisen vuoden tasolle: elokuvissa käytiin 8,7 miljoonaa kertaa ja lipputulot olivat yli 90 miljoonaa euroa.

Elokuvien suosio on näkynyt erityisesti kotimaisten elokuvien katsojaosuuksien nousussa. Suomalainen elokuva on saanut viime vuosina yhä enemmän taloudellista menestystä myös kansainvälisillä markkinoilla. Vuoden 2016 menestyshitti Angry Birdsia esitettiin yli 60 maassa ja se keräsi lipputuloja maailmanlaajuisesti yli 300 miljoonan euron edestä. Elokuvateattereiden katsojamäärien säilyessä sangen korkealla tasolla, on DVD- ja Blu-Ray-tallenteiden myynti- ja vuokrausmäärät ovat sen sijaan jatkaneet laskuaan.

Tallenteiden kysynnän vähenemiseen ovat vaikuttaneet teknologiset muutokset ja erityisesti elokuvien nettikatselun yleistyminen. Aiemmin kovin suositut videovuokraamot keskittyvätkin nykyään lähinnä irtokarkkien myyntiin. On varsin todennäköistä, että jo lähitulevaisuudessa loputkin filmivuokraamot laittavat lopullisesti lapun luukulle. Videovuokraamot ovat surullinen esimerkki palvelusta, joka on tullut tarpeettomaksi teknologisen kehityksen myötä.

Kotimaisilla elokuvafestivaaleilla on merkittävä rooli elokuvatarjonnan monipuolistajana. Myös taide-elokuviin keskittyvät festivaalit keräävät hyvin kävijöitä. Suosittuja tapahtumia ovat esimerkiksi DocPoint, Rakkautta ja Anarkiaa, Tampereen elokuvajuhlat sekä Sodankylän elokuvajuhlat.

Elokuva tarvitsee rahoitusta

Yksi elokuvateollisuuden ehdottomasti suurimmista haasteista on tarvittavan rahoituksen saaminen. Elokuvien tekeminen ei ole halpaa: suomalaisten pitkien fiktioelokuvien keskibudjetti on keskimäärin 1,3 miljoonaa euroa. Suomalaiselle elokuvatuotannolle on ominaista, että se on varsin riippuvainen sille annetusta julkisesta tuesta. Opetus- ja kulttuuriministeriön ohjauksessa toimiva Suomen elokuvasäätiö on lähes aina mukana suomalaisten pitkien elokuvien rahoituksessa. Elokuvasäätiön jakama tuki kattaa suomalaisesta elokuvatuotannosta yli 80 prosenttia. Elokuvasäätiö saa puolestaan määrärahansa Veikkauksen voittorahoista, joten se on Veikkauksen toiminnasta riippuvainen. Elokuvasäätiön lisäksi kotimaisen elokuvan merkittäviä rahoittajia ovat myös televisiokanavat, jotka ostavat ennakkoon elokuvien esitysoikeuksia.

Elokuva-alan toimijat voi karkeasti jakaa levitys-, tuotanto- ja elokuvateatteriyhtiöihin. Tuotantoyhtiöt vastaavat elokuvan tuotantoprosessista ja levitysyhtiöt markkinoinnista ja levittämisestä. Ne osallistuvat myös elokuvien rahoittamiseen. Taloudellinen epävarmuus on haasteena erityisesti suomalaisille tuotantoyhtiöille. Koska ne ovat yleensä kooltaan melko pieniä, ne eivät ole taloudellisesti yhtä vakaita kuin levitysyhtiöt.

Elokuva-alan taloudellisista haasteista huolimatta erityisen myönteisenä kehityssuuntana voi pitää sitä, että viime vuosina myös kotimaisten rahoittajien kiinnostus suomalaista elokuvaa kohtaan on kasvanut. Esimerkiksi Aku Louhimiehen ohjaaman, vuonna 2017 ensi-iltansa saaneen Tuntemattoman sotilaan rahoituksesta peräti kaksi kolmasosaa oli yksityistä rahoitusta. Sijoittajien joukossa oli niin yrityksiä kuin yksityishenkilöitäkin.

Tuntemattoman sotilaan yksityishenkilöiltä saama rahoitus liittyi tosin varsin pitkälle Suomi 100 -juhlavuoteen ja kyseisen merkkipäivän vuoksi sydämestä vielä tavallistakin reippaammin kumpuavaan kansallisaatteeseen. Ikävä kyllä elokuvaohjaajan käytös aiheutti myöhemmin laajaa mediakohua, ja usea Louhimiehen kanssa vuosien mittaan työskennellyt näyttelijä avautui siitä, kuinka koki saaneensa produktioiden aikana epäasiallista kohtelua.

Suomessa on useita lahjakkaita, nuoren polven elokuvaohjaajia, jotka ovat niittäneet työllään myös kansainvälistä mainetta. Näihin lukeutuvat muun muassa Dome Karukoski, joka on ohjannut Leena Landerin romaanin pohjalta Tummien perhosten koti -elokuvan. Muihin aikamme merkittäviin ohjaajiin lukeutuu eittämättä Antti J. Jokinen, joka on tullut tunnetuksi muun muassa vaikuttavasta Puhdistus-elokuvasta.

Haasteita ja mahdollisuuksia

Suomalainen elokuvateollisuus on erilaisten haasteiden edessä. Muutospaineita tuovat sekä yhteiskunnalliset muutokset että elokuva-alan sisällä tapahtuneet muutokset. Yhteiskunnallisia tekijöitä, jotka vaikuttavat myös elokuvateollisuuteen, ovat muun muassa ikärakenteen muutos, väestön ikääntyminen, kansainvälistyminen, monikulttuurisuus, teknologian kehittyminen, aineettoman kulutuksen kasvu sekä sisältöjen laiton lataaminen.

Vaikka muutokset pelottavatkin, tuovat ne aina mukanaan myös erilaisia mahdollisuuksia. Yhtenä toimialaan vaikuttavana merkittävänä muutoksena voi pitää digitalisoitumista. Se on mahdollistanut muun muassa elokuvateattereiden entistä monipuolisemman ohjelmiston, ja digitoidut teatterit ovat lisänneet myös alueellista tasa-arvoa. Sosiaalinen media on antanut puolestaan tilaa uudenlaiselle, osallistuvammalle ja vuorovaikutteiselle suhteelle elokuvateollisuuden toimijoiden ja yleisön välillä.

Yksi keskeinen suomalaisen elokuva-alan vahvuuksista on se, että maassamme on korkeatasoinen ja laaja elokuva- ja tv-alan koulutus. Teatterikorkeakouluun tai Tampereen yliopiston näyttelijätyön laitokselle on todella vaikea päästä, sillä hyväksyttyjen hakijoiden määrä on suhteutettu siihen, millaisia realistisia työmahdollisuuksia on tarjolla.

Teatterikorkeakoulussa on myös ruotsinkielinen osastonsa, jonne valitaan vuosittain noin 10 näyttelijätyön opiskelijaa. Yliopistotasoisen koulutuksen lisäksi näyttelemistä voi opiskella esimerkiksi Metropolia-ammattikorkeakoulussa.  On syytä muistaa, että näyttelijätyön laitoksella puurtavista vain murto-osa päätyy koko kansan tuntemiksi kasvoiksi, sillä valtaosa työllistyy laitosteattereihin ympäri Suomen. Näyttelijät kohtaavat uransa aikana myös työttömyyttä ja sitä, että naama saatetaan yhdistää ainoastaan johonkin tiettyyn rooliin. Ikääntyvien naisnäyttelijöiden työllistymisvaikeuksista on keskusteltu viime aikoina paljon, ja useampi näyttelijä on opiskellut itselleen myös toisen ammatin.

Ammattitaitoisille ja lahjakkaille tekijöille on riittänyt kysyntää myös maamme rajojen ulkopuolella, ja muun muassa Pihla Viitala, Peter Franzen, Jarmo Mäkinen ja Laura Birn. Kulttuuriviennin merkitys on kasvanut koko 2000-luvun. Suomalaisella dokumenttielokuvalla on ollut jo pitkään kansainvälisesti vahva brändi.

Voimakkaan kasvun alana on ollut edellä mainittujen ohella animaatioelokuva, jossa yhdistyvät vahva suomalainen graafinen osaaminen sekä tekniset innovaatiot. Animaatioelokuva onkin ollut yksi niistä elokuvagenreistä, joilla suomalainen elokuva on saanut näkyvyyttä myös maailmalla. Kaiken kaikkiaan voidaankin sanoa, että haasteista huolimatta suomalaisella elokuvateollisuudella menee varsin hyvin.